Syksyllä 1945, kun sodan päättyminen oli tosiasia, alkoi mielessäni kehittyä ajatus isomman purjeveneen hankkimisesta. Omistamani Airisto kryssare ei enää vastannut tila- ja mukavuusvaatimuksiani, varsinkin kun lapset tulisivat olemaan mukana matkapurjehduksilla.

Löytääkseni toiveitten mukaisen venetyypin kävin läpi kaikki saatavilla olevat purjehduslehdet, mutta niistä ei löytynyt juuri sellaista jota halusin. Niin sain päähäni suuruudenhullun ajatuksen piirtää veneeni itse. Tällainen tehtävä ylitti luonnollisesti venesuunnittelijakykyni, mutta kun asia oli kerran sanottu, oli se myös toteutettava. Tein useita luonnoksia ja kysyin sitten vanhan ystäväni Bruno Westinin mielipidettä. "Jatka vain, kyllä siitä lopuksi hyvä tulee." Westin ajatteli luultavasti, että väsyisin yritykseen ja ottaisin yhteyttä johonkin 'oikeaan' venesuunnittelijaan. Monen tuskittelun ja huolen jälkeen sain kuitenkin lopulta valmiiksi luonnoksen, joka tuntui vastaavan tavoitteitani.

Suunnittelun aikana olin myös löytänyt telakan, joka lupautui kohtuullisen hintaan rakentamaan aluksen. Kyseessä oli Uudenkaupungin veistämö, jonka tuolloin omisti herra Sautti, taitava, mutta hyvin originelli mies. Hän asetti rakentamisen ehdoksi sen, ettei veneen pituus veistämön tilanpuutteen vuoksi saanut ylittää yhdeksää metriä. Luonnostelemani vene oli juuri sitä kokoluokkaa ja piirustusten viimeistelyn jälkeen tuli veneen lopulliseksi pituudeksi 9,05 metriä. Herra Sautti vaati myös, että minä hankkisin tarvittavan materiaalin, koska sodan jälkeen vallitsi kaikesta huutava puute. Hyvien suhteiden ja ystävien avun ansiosta onnistuin hankkimaan kaiken mitä tarvittiin aina kölistä mastonhuippuun.

Kun minulla ei ollut sopivaa huonetilaa linjapiirrosten tekoa varten, tarjosi herra Sautti käyttööni veistämörakennuksen ullakkoa, jota käytettiin samaan tarkoitukseen. Ystäväni Åke Andree lupautui avukseni ja niinpä me sitten eräänä varhaisena tammikuun aamuna matkustimme Uuteenkaupunkiin. Perille tultua kävi ilmi, että kelpo Sautin ullakko oli lämmittämätön ja kun lämpötila ulkona oli 15 pakkasasteen paikkeilla, ei auttanut muu kuin työskennellä nopeasti ja tehokkaasti ettemme aivan paleltuisi. Tavan takaa täytyi meidän silti käydä alhaalla pannuhuoneessa sulattelemassa itseämme. Linjapiirustukset tulivat jokatapauksessa valmiiksi ilman sen suurempia vastuksia.

Omalta osaltani työ jatkui sen jälkeen sisustussuunnittelun parissa ja piirrustusten pino sen kun kasvoi. Kaikki täytyi yksityiskohtia myöten piirtää, koska minulla ei päivittäin ollut tilaisuutta seurata työtä ja keskustella Sautin kanssa.

Työ edistyi siinä tahdissa, joka tuntui olevan tavallista veneveistämöille. Toisin sanoen kun huhtikuussa saavuimme katsomaan tilannetta. Totesin ettei vene tulisi valmistumaan sovittuna aikana 1. kesäkuuta 1946. Mitään ei ollut tehtävissä, joten ei auttanut muuta kuin odottaa.

Talven kuluessa oli Wolly Zilliacus alkanut kiinnostua suunnitelmistani ja halusi, että rakennuttaisin hänelle samanlaisen. Neuvoin häntä olemaan ottamatta edessä vaanivia riskejä, koska vene oli amatöörikonstruktio. Tähdensin, että olisi parempi, jos hän odottaisi, kunnes oma veneeni olisi valmis ja osoittautuisi niin hyväksi, että useampia kannattaisi rakentaa. Itsepintaisesti hän kuitenkin pysyi kannassaan ja niin ryhdyttiin tekemään valmisteluja toisen veneen rakentamiseksi.

Lopulta tuli heinäkuun keskivaiheilla Sautilta tieto, että vene voitaisiin laskea veteen. Sovittin päivästä ja ajasta ja niin Wolly Zilliacus ja minä ajoimme Uuteenkaupunkiin. Saavuimme vesillelaskuun hyvissä ajoin, mutta venettä ei näkynyt luiskalla. Arvellen, että valmistelut olivat viivästyneet menimme sisään veistämörakennukseen, mutta siellä ei ollut sen enempää Sauttia kuin venettäkään. Vain Wollyn veneen köli oli paikalla ja kylkien laudoitus oli aloitettu. Muuan työmies kertoi iloisesti, että oma veneeni oli laskettu vesille jo aamulla varhain ja oli varustelulaiturissa. Se, etten saanut olla paikalla, oli luonnollisesti pettymys, mutta Sautti kaiketi halusi näyttää, että kykeni olemaan jopa edellä aikataulusta.

Pyysin Wolly Zilliacusta menemään veistämörakennukseen katsomaan omaa venettään ja lähdin sitten alas rantaan. Veneeni todella oli siellä ja kävellessäni rantaan aprikoin, uiko vene hyvässä asennossa vai pitäisikö joitakin pieniä korjauksia sen suhteen tehdä. Rantaan tultuani koin täydellisen järkytyksen. Vene muistutti suurta sorsaa, joka peräpää ilmassa etsii ruokaansa pohjasta. Maailman kaikki asennonkorjausyritykset olisivat tässä tapauksessa aivan turhia. Ja ylhäällä veistämössä odotti samanlainen susi vain lisäämässä suurta häpeääni. Vapisevin polvin ja kylmä hiki otsalla astuin laiturille. Silloin kuului veneestä muutamia mehukkaita kirouksia ja ääniä, jotka osoittivat, että aluksessa oli väkeä. Tosiasiallisesti oli peräti neljä miestä sulloutunut keulasoppeen pelaamaan korttia ja juomaan kahvia. Niillä äänivaroilla, joita minulla ensi järkytyksen jälkeen oli vielä tallella, pyysin herroja ystävällisesti poistumaan maihin. Vastaansanomatta he sen tekivätkin, vaikka heidän ruokatuntinsa ei ollut vielä päättynyt ja – "hast du mir gesehen" – keula kohosi alennustilastaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä ui vene täsmälleen siinä asennossa, kuin oli tarkoituskin. Kiitollisuuden aalto tulvahti lävitseni, kun näin olin välttynyt kauhealta häpeältä.

Sillä aikaa oli Wolly Zilliacus tullut alas rantaan tietämättä mitään tuskaisesta tuokiostani. Hän totesi nenäni olevan valkoinen ja arveli sen johtuvan, gynekologi kun oli, lievistä synnytyskivuista. Tutkimme veneen perusteellisesti, jonka jälkeen Wolly totesi: "Minkä hemmetin takia olit niin vastahakoinen, kun halusin samanlaisen veneen, näinhän ensisilmäyksellä, että se tulee onnistumaan." Wolly ei tajunnut, kuinka lähellä kuilun reunaa olin ollut ja sai hyvät naurut, kun kerroin hänelle kauhun hetkistä kohdatessani veneeni ensi kertaa sen oikeassa elementissä.

Heinäkuun lopussa oli vene valmis purjehdittavaksi Turkuun, mutta Göteborgista tilaamani purjeet olivat myöhässä. Ystäväni Ingmar Lydecken tarjosi Hai-veneensä purjeita lainaksi ja itseään kumppaniksi purjehdukselle ja vaikka purjeet olivat aika pienet, voitiin reissuun ryhtyä. Lähdimme veistämöltä ja juutuimme heti sen edustalla saveen ajettuamme mielestämme täysin oikein väärältä puolen keppiä, joka ilmeisesti oli tarkoitettu jonkinlaiseksi reimariksi. Pääsimme kuitenkin helposti irti ja saavuimme hienon purjehduksen jälkeen Airistolle, jossa oli parhaillaan purjehduskilpailut. Lähestyimme muuatta osanottajaa, joka tuntui kiinnittävän huomiota veneemme varsin pulleisiin muotoihin sen silti seilatessa selvästi merkityillä Hai-veneen purjeilla. Kohdalle tultaessa kuului toteamus: "Taitaa kohta poikia!"

Veneeni kanssa kokemani myöhemmät seikkailut ovat oma lukunsa, mutta ainakin sillä hetkellä olin hyvilläni ja hiukan ylpeä, että siitä todella tuli vene kaikista epäilyistä ja kommeluksista huolimatta.

suom. Esko Rahikainen SuPS:in lehteen elokuussa 1988.
alkuperäinen tarina ASS:n 100-vuotis historiikista 1965,
sammanstäld av Göran Fredrik Mustelin.